Oulu: Liikennevalot

Heräsin aamulla ennen kukon kiekaisua siihen, että aurinko näytti kasvonsa sadepilven takaa. Säätiedotukset väittivät kaikki, että vettä olisi pitänyt tulla oikein tosissaan, mutta eipä vain tullutkaan. Todella nihkeän aamuherätyksen jälkeen sain taas tehtyä jatkamispäätöksen, vaikka mieli kyllä halusi joka solulla jäädä nukkumaan. Arvioimme hetken tuulitilannetta, mutta 8 m/s lounaasta ei saanut minua perääntymään. Lisäksi nyt uhkaa taas joku vuosisadan syysmyrsky, joten Kemiin on ehdittävä ennen sitä. Hoplaa Hoppani, taas mennään!

Myönnän kyllä, että nyt oli lieviä motivaatio-ongelmia aamulla, mutta aika pian matkaan päästyäni olin ne unohtanut. Päivä oli taas mitä upein. Sateen jäljiltä tien pinnat olivat märät, mutta ilma raikas ja kaunis. Kumpupilviä, auringonpaistetta ja tuuli selän takana antamassa lisää vauhtia hommaan. Lehmät ammuivat laitumilla ja maatalojen pihoissa pyöri väkeä aamuaskareissaan. Jäi oikein hyvä mieli sitä katsellessa.

Tieosuus 86 kohti Liminkaa ei sitten minulta pahemmin kiitosta saakkaan. Pientareet olivat onnettomassa kunnossa ja renkaat joutuivat pitonsa puolesta lujille, kun välillä jouduin tasapainottelemaan tien reunan vajotessa rajusti kohti ojanpohjaa. Asiaahan ei tietysti yhtään helpottanut välillä sivuttaisena ottava tuuli ja kaistapäiset autonkuljettajat. Oulaisista Vihantiin nämä samaiset pientareet ovat remontissa, mutta syytä olisi sama tien levennys tehdä Vihannista eteenkinpäin. Aloin hiljalleen kiukustua siihen, että jatkuvasti joku pässi pyyhki vasemman hihani lepattamaan hyvin iloisesti.

Valtatie 8 olikin sitten jo ihan toista maata. Tilaa oli, mutta siitä huolimatta osa autoilijoista päätti ajella reunaviivasta katsottuna minun kaistallani. Tässä valtatien merkinnöissä oli myös yksi toinen pieni ongelma: mitään suuntakylttejä ei juurikaan ollut laitettu paikoilleen. Näin kyllä ukot hommissa, eli puute korjaantuu kyllä, mutta minua se ei paljon tänään lohduttanut.

Tiet alkavat myös aaltoilla koko ajan enemmän. Minulle itselleni se kertoo sen tosiasian, että tällä reissulla alkaa kohta loppu häämöttää näköpiirissä. Mitä syvempää laaksoa ja suurempaa kukkulaa, sen lähempänä on määränpää.

Liminkaan päästyäni kävin syömässä. Jostain syystä naamaani alkoi kuumottamaan vähän ennen Liminka ja kun sitten huoltoasemalla pääsin peilin eteen, niin sain ainakin makeat naurut. Naamani ja korvani ovat nimittäin palaneet. Ei taas ihan ensimmäisenä tullut mieleen, että tällaisessa kivassa pienessä syyskelissä näin voi käydä. No nyt on kasvoilla hetken aikaa ajolasien rajat ja poskilla kuva pyöräilykypärän remmeistä.

Maka jatkui kohti Limingan keskustaa ja tässä vaiheessa reitti menikin mielenkiintoiseksi. Sen lisäksi, että suunnat oli heikosti merkitty, niin löysin ainakin kolme pyörätietä, jotka päättyivät ei mihinkään. Hetki meni, ennen kuin löysin tieni perille. Lisäksi alikulkutunneleissa makasi tiellä muutama ruisku ja neuloja. Mopoja ja polkupyöriä oli samoissa paikoissa ryppäinä rivissä, mutta ketään ei näkynyt. Tietynlainen varovaisuusaste oli minun kohdallani ylitetty.

Keskusta yllättikin sitten vähintäänkin positiivisesti. Tämä näyttää olevan oikein viihtyisä pikkupaikka, jossa näkyy sekoitus maaseudun elämää, mutta häivähdys kaupunkilaista modernisuutta. Ja pyöräteiden kunto: aivan loistava.

Kempele humpsahti nopeasti vastaan ja täällä pisti välittömästi silmään sellainen erikoisuus, että jopa bussipysäkeiltä löytyi pyörätelineitä. Vielä enemmän hämmästystä herätti se, että kyseiset pyörätelineet olivat täynnä pyöriä. Eikä suinkaan niitä edullisimpia sellaisia, vaan ihan kunnon maastopyöriä monta kappaletta. Näkyipä joukossa pari Jopoakin ja yksi katufillari. Hyvin nopsaan selvisi, että pyöriä liikkui kevyenliikenteenväylillä ruuhkaksi asti.

Suuntaviittojakin alkoi löytyä, mutta etäisyyslaskennassa paikka ei ihan vakuuttanut minua. Huomasin ihmetteleväni perätysten esitettyjä kylttejä, joissa matka Ouluun väheni aina kilometrin kerrallaan, mutta samassa kyltissä matka Kempeleen keskustaan väheni 1,1 kilometriä. No tulihan sieltä sitten lopulta vastaan sellainenkin kylttiyhdistelmä, jossa autoilijalla oli Ouluun matkaa 11 kilometriä ja samassa risteyksessä pyöräilijällä 12. Joko tämä kyltinraapustaja on oikeasti huomioinut kaikki yli-, ali- ja sivustakulkureitit, tai sitten joku on kiinnittänyt tolppaan väärän kyltin. Jotain tuttua? Kyllä. Vantaalaiset merkinnät palasivat elävästi mieleen. Ja sieltäkin selvisin. Nämä viitat vinksottaa sentää oikeaan suuntaan.

Oulun läheisyys suorastaan huokui joka puolella. Sitä tietää lähestyvänsä vähän suurempaa kaupunkia, kun autoletkoja tuli tasaisina aaltoina vastaan ja ihmiset käyttäytyvät hermostuneemmin. Lisäksi autokanta on erilainen. Jos aikaisemmin tuli vastaan iältään vanhempia ajoneuvoja, niin nyt tuli vastaan korkeintaan pari vuotta vanhoja mersuja, audeja, volkkareita ja bemareita. Näkemiin maaseudun volvot ja vanhat maasturit.

Viimeinen ahaa-elämys Ouluun saapumisesta tuli, kun jouduin pysähtymään itse liikennevaloihin. Edellisen kerran olin tavannut jalankulkijan liikennevalot Iisalmessa. Tuntuu nyt ajateltuna olevan kovin kauan aikaa sitten.

Tuuli yltyi mereltä päin ja ihan merenrantaan päästyäni totesin meren aaltoilevan vaahtopäillä, mutta myös elämää synkemmän pilvirintaman lähestyvän suoraan kohti. Tuli kiire. Matkalta puhelu leirintäalueelle ja siellä katoksen alle päästyäni taivas sitten putosi niskaan. Kirjauduin sisään ja vetäydyin omiin oloihini retkimökin suojiin. Sade meni tätä kirjoitellessa ohi ja lähden vielä valokuvailemaan maisemia. Olen noin sata kuvaa jäljessä tavoitteesta.

Kilometrejä kertyi 75 ja kokonaismatkaa rullattu nyt yhteensä 740 kilometriä. Jokainen taakse jäänyt etappi tuntuu nyt erävoitolta. Ilma ei ole yhtään sen kylmempi, kuin ennenkään, mutta jostain syystä palelen. Toivottavasti tämä on vain vajaan yöunen seuraus, eikä mitään vakavampaa. Ainakin minua väsyttää käsittämättömän paljon.

Polvi vihoittelee sen verran, että vastatuulitaistelun jälkeen se meinaa pettää alta. Turvotus ja kipu on kuitenkin poissa, ja suojattuna polvi tuntuu kestävän ajossa hyvin. Pistän tämänkin vajaan yöunen piikkiin ja jos ei rauhallinen uni auta, niin tukevampi sidos ainakin helpottaa. Tässä vaiheessa en enää viitsisi luovuttaa kokonaan, vaikka ei kai tähänkään asti tahkottu suoritus häpeäkseni ole. Vaan vielä jatkan. Kohta tulee etappi, joka mennään vaikka pää kainalossa tai fillaria selässä kanniskellen. Vasta Rovaniemellä lasketaan lopulliset vauriot.

Nyt jo voin silti sanoa, että jään kyllä tätä puuhaa kaipaamaan, joten vauriot ei liene tule olemaan kovin ylitsepääsemättömiä (toivottavasti).