Rovaniemi: Perillä

Kemin aamu alkoi vähintäänkin unelmatavalla. Ilmeisesti edellinen vetoomukseni luontoäidin ohjelmointitarkastukseen oli tuottanut tulosta. Jouduin tosin jäämään Kemiin jumiin, sillä merituuli puhalteli parhaimmillaan komeat 13 m/s pohjoisesta ja siinä meni rikki moni minun huumorintajuni rajoista.

Kuitenkin hyvin nukutun vuorokauden jälkeen, pääsin jälleen tien päälle. Aurinko paisteli kirkkaalta taivaalta ja ilman lämpötila oli lähtiessä +3 astetta. Ei siis muuta kuin eturengas kohti Rovaniemeä: - Vielä kerran.

Tässä vaiheessa taistelutahtoni oli jo sillä tasolla, etten enää juurikaan miettinyt valokuvien ottamista. Taitettavana oli se 120 kilometriä ainakin, joten olin hyvin aikaisessa vaiheessa jo tien päällä. Keminmaa tuli vastaan nopsasti. Olo on kotoisa. Lähinnä tässä vaiheessa täytyy muistaa, että olen hyvin pitkälti jo ns. "omalla tontillani" ja tunnistan täällä ihmisistä monta kotoisaa piirrettä. Yksi tarttuva ominaisuus luonnollisesti on tuo murre. Kotipuhelu Vantaalle lähinnä keskittyi kysymykseen "Mitä tuo tarkoittaa?", eli huolimatta kaikenlaisista savolaismaista, niin täällä murre tarttui alta tunnissa takaisin. Leviää ja vääntyy ja paikallisittain sain vielä kiertymään hoon päälle luonnolliseen tapaan. Tosin Oulussa jo minun juureni murteesta tunnistettiin, mutta siitä viis.

Toinen varma merkki määränpään läheisyydestä on ihmisten käytös. On tapana sanoa, että lapissa miehet ovat kilttejä, koska heillä on astetta vaille tulisemmat naiset. Uskallanpa näkemäni perusteella väitteen todeta todeksikin. Mm. Kemin keskustassa olevan Alkon edustalla laitapuolen kulkijaa ei suinkaan jututtanut vartija, vaan siististi pukeutunut keski-ikäinen nainen, joka nuhteli juoppoa kuin poikaansa malliin: "Sinäkin aikamies, kato ny mihin kuntoon oot ihtes ryypänny."  Hymyhän siinä nousi kasvoille väkisinkin.

Toinen varma merkki näistä ihmisistä on paikallistuntemuksen määrä. Pysähdyttyäni syömään, joku kelju pihisti rungostani käsipumpun. No sitä noituessani joku ukko sitten ilmoitti, että hän vähän pähkäili ettei taida olla ihminen oman fillarinsa kimpussa, pyysi minua odottamaan hetken ja lähti. Eipä aikaakaan kuin ukko palasi takaisin tuoden pumppuni takaisin vahingoittumattomana. Tiedä sitten missä se ehti käväistä, mutta kuitenkin. Liekö tällaista rikoksen selvittämisen astetta missään muualla olemassakaan? Puhumattakaan siitä, ettei poliisia edes tarvittu.

Kysyvä ei täällä tieltä tunnu eksyvän ja ihmiset tuntevat tiet Rovaniemeltä Kemiin, kuin omat taskunsa ja osaavatpa kertoa vielä missä se Meikäläisen tai Möttösen maja nyt tarkalleen olikaan, vaikka aikoihin eivät ukosta/akasta ole kuulleetkaan, mutta tietävätpähän kuitenkin mitä siihenkin tupaan kuuluu. Pitäjän uutiset on helppo päivittää näiden sosiaalisten lörppöjen joukossa.

Vaan siirrytäänpä takaisin asiaan. Suunnistin reittini siis merenrantaa pitkin kohti Keminmaata ja sieltä vanhalle nelostielle. Tuo vanha nelostie lähtee ennen varsinaisen nelostien liittymiä nousemaan ihan jokivarren pohjoispuolella kohti Rovaniemeä ja sitä reittiä käytin hyväkseni. Joen eteläpuolella kulkee tie nro 926 ja sekin on enemmän liikennoity, kuin tämä vanha nelostie. Ja mistä minä tämän tiedän? Paikallistuntemusta.

Tieosuus on rauhallinen ja suhteellisen hyvässä kunnossa muutamista routavaurioista huolimatta. Moottoritie vieressä vie kuitenkin autoilijat täältä kaistalta täysin pois, joten mikäs siinä ajellessa yksinään tyhjällä baanalla. Vanha nelonen yhtyy varsinaiseen valtatiehen Tervolan kohdilla ja siitä eteenpäin olikin tarjolla lähes poikkeuksetta kevyen liikenteen väylää Rovaniemelle asti. Tervolassa oli myös tarjolla iskemätöntä uutta asfalttia, joten nautinto vain parani edetessään. Hieno reitti, hienoja paikkoja ja ilo ajella. Reitti on kuitenkin sen verran harvinaiseen mainostettu, ettei sitä osaa edes google luokitella miksikään reitiksi. Uskoisin kuitenkin että mm. pyöräilijöiden GT tuntee tämän polun (minullahan ei siis sitä viimeistä palasta vieläkään ole), ja uskallan hyvällä omalla tunnolla suositella tätä tietä muillekin pyöräilijöille.

Maisema ja maasto täällä on maalaismaista, mutta ei silti niin aakeilla laakeilla varustettuja, kuin mitä pohjanmaalla. Tiet aaltoilevat ja nousujen määrä lisääntyi. Ei niinkään määrällisesti, mutta jyrkemmin. Tekemistä riitti, mutta mikäs siinä. Päivä kului rattoisasti. 

Puolen päivän jälkeen alkoi sitten taas puhelin soida. Ensimmäinen puhelu tuli jälleen Vantaalta tsemppipuheluna, mutta siitä puhelusta jäi paljon energiaa käyttämättä, kun olin erehtynyt tilaamaan itselleni vähän liian suuren annoksen ruokaa. Lyllersin siinä sitten kävellen sulattelemaan ruokaani aurinkoon ja huomasin siinä istuskellessa, että jälleen nousi hattaraa taivaalle. Puhelut seis ja eteenpäin.

Muurolan tietämillä soiteltiin sitten Rovaniemen suunilta varovainen tiedustelu sijainnistannistani. Ilmineerasin sijaintini ja kuulin vielä puhelua sulkiessani, että vastapuolella alkoi säpinä. Tässä vaiheessa minä muistin, että minunhan piti soittaa Kemistä, jotta savusauna saadaan tulille. Sama pää ympäri talven. Jäi savusauna tänään saamatta.

Rovaniemelle päästyäni olikin sitten aurinko taas piiloutunut. Ilman lämpötila oli mukavat +12 astetta ja olo yllättävän hyvä. En paljon viitsinyt pysähtyä filmailemaan "Tervetuloa Rovaniemelle"-kylttejä, mutta sitäkin sitkeämmin tahkosin ylä- ja alamäet kohti määränpäätä. Myönnän, että tauot jäi pitämättä loppupätkällä ja huomio keskittyi puhtaasti perille pääsyyn. Joka kerta kun yritin pysähtyä, niin oikea polveni ilmoitti vastalauseensa, joten tämä pätkä yksinkertaisesti oli vain poljettava loppuun laaksoista ja kukkuloista huolimatta. Ja niinhän minä sitten teinkin.

Ensimmäiset tututkaan eivät tunnistaneet minua kadulla, kun saavuin karavaanini kanssa Rovaniemen keskustaan. Toisaalta olen tätä hetkeä pelännyt, sillä tiedän, että tässä kaupungissa on edesottamuksiani seurattu aika lailla viime aikoina. Kiersin siis keskustan vasemmalta, etten vahingossakaan joutuisi ravintoloissa istuskelevien tuttujen vaaravyöhykkeelle. Rullasin siis Hoppani suoraan määränpäähänsä ja sielähän oli vastaanottokomitea kameroiden kanssa odottamassa, rokin soidessa, tallin ovien odotellessa auki ja ensimmäinen kysymys kuului: "Haluatko kaljan?". Koittakaas arvata mitä vastasin.

Samassa ohessa tehtiin arvio fillarin kunnostakin ja tultiin siitä samaan tulokseen, kuin mitä olin aikaisemmin esittänyt. Laakerit takaa on kerta kaikkiaan niin loppu, että uusintaan menee vaikken haluaisikaan. En mieti sitä nyt. Ne kestivät tänne asti ja maanantaina pääsen juttuttamaan asiasta Hopan luottohuoltajaa.

Kilometrejä kertyi tänään mittariin 138 ja myönnän, että nyt otettiin tästä pikkuruisesta kehostani loputkin mehut pois. Toiset tuossa sanovat, että olen kuulemma yllättävän hyväkuntoisen näköinen, mutta silti minusta itselläni olo on kuin... Suomen halki pyöräilleellä? Persuus hellänä ja kaikkensa antanut olo. Mutta enää sen ei ole väliä sillä tuhannen kilometrin urakkani on takana. Pienellä fuskauksella kyllä, mutta kuitenkin.

Lopputunnelmat tulevat myöhemmin luettavaksenne, mutta nyt minun täytyy rynnätä suihkuun ja sitä kautta kulmille näyttäytymään. Tuntuu, että täällä on GSM verkkokin koko ajan varattu ja puhelimeni pirisee solkenaan. Kiitos kaikille onnittelijoille, mutta varsinainen marathon on vasta alussa: -juhlien muodossa.

Ps. Isä ja Äiti, voitte nyt molemmat huokaista helpotuksesta. Olen päässyt turvallisesti perille.