Luohua: Ainakin 101 mutkaa

Nivalassa tuli vietettyä aivan ihana sukulaispäivä ja hyvillä mielin kasasin taas varusteeni. Minusta tuntui välillä, että minusta tuli hyvin lyhyessä ajassa kaupungin puheenaihe. Väkeä kieltämättä hieman hämmästytti, kun he kuulivat projektistani, mutta suoraan samassa suhteessa tuli kunnioitustakin yritykselle. Sainpahan jopa pari tanssikutsua sekä Vantaan Kartanonkoskelle, että Helsingin keskustaankin. Edellytyksenä tietysti, että hoidan ensin itseni takaisin niihin ympyröihin. Mielenkiintoista näissä pienissä paikoissa on se, että lähes kaikki tuntevat jonkun pääkaupunkiseudulta ja kun kohdalle osuu toinen sinne eksynyt, niin tieto asiasta lähtee hyvin herkästi kiirimään. Niin täälläkin.

Kävin täällä Suomen kauneimmalla maitotiellä pyörähtämässä ja sain kameralleni upean päivän ansiosta runsaasti tasoitusta kuvausprojektia silmällä pitäen. Ilolla seurailin traktoreiden ja puimureiden pyörimistä pelloilla, sekä selvitin itselleni lisää näitä maatilanhoidon juttuja. Tulipa vielä rymyttyä metsässäkin ihmettelemässä jättikokoista tattia ja karvaisia matoja (perhosentoukkia) maantiellä. Kuivureista lähtevä tuoreen viljan tuoksu jäi onnekseni myös varusteisiini muistuttamaan tästä hienosta kokemuksesta. Jos nyt alkumatkasta olinkin painoani menettänyt, niin viimeistään täällä tuli syötyä menetetyt kalorit takaisin. Ainakin vaa'an mielestä.

Mutta ei auta muuta kuin jatkaa. Matkahan ei edisty ellei makkaramopo lähde maantielle. Säätiedotus uhkailee taas uudella saderintamalla minua. Lähdin silti tien päälle ja otin suunnakseni Vihannin. Vihantiin en sitten loppujen lopuksi koskaan mennyt, vaikka Vihannissa oleva hotelli Maikin olosuhteet ottavat kuulemma erityisesti polkupyöräilijät huomioon. Tämä täytyy pitää mielessä tulevia reissuja ajatellen.

Lähdin vähän seikkailemaan taas reiteiltäni. Päätin ensinnäkin ohittaa Ylivieskan Raudaskylän, Vähäkankaan ja Tuomiperän kautta. Tie oli siellä parempaakin paremmassa kunnossa (uusi asfaltti) ja reitti oli mielenkiintoinen. Matkan varrella oli Sikabaaria, Kyösti Kallion lapsuudenkotia, ja paljon katseltavaa lentokentästä lehmiin ja kuorettomiin traktorinpapanoihin asti. Tie oli rauhallinen ja hiljainen, kertakaikkiaan loistava.

Tieosuudelle 86 päästyäni oli tuuli noussut ja puhkui selkäni takana 7 m/s. Ainakin se antoi menoon aika hyvin vauhtia. Liekö jäi viimeiseksi kerraksi eläissäni, kun onnistuin tällä varustelutasolla kellottamaan ylämäkeen nopeudeksi 36,9 km/h. Oulainen tuli vastaaan yllättävän nopeasti.

Siellä sitten odottelikin lisää tuttuja. Katselimme huolestuneena taivaalle, sillä uusi matalan rintama uhkaili nyt oikein tosissaan sateella. Kuorimme vähän painoa päältä ja pääsin kokeilemaan Hoppani kanssa sääolotaistelua sadetta karkuun periaatteella. Uskokaa tai älkää, mutta pääsin karkuun. Matkaa majalle oli 48,5 kilometriä ja myönnän, että ne kilometrit olivat pitkiä... vaikkakin ilman painoja. Välillä vilkaisu olan yli ja ei muuta kuin mahan alla jalat pyörimään. Pätkä meni yhdellä heitolla ja vasta Luohuantien viimeisissä kaarteissa meinasi loppua usko. En tiennytkään, että olen näinkin hyvässä kunnossa, mutta tässä tapauksessa siitä oli kovasti hyötyä. Tosin ainoa joka kastui niin olin minä; -sadetakin sisällä.

Ohitin siis Vihannin yhdystietä 8042 ja 8043 kautta. Tässä reitissä ei juuri mainittavaa katseltavaa ollut, mutta mutkia senkin edestä. Minulle kerrottiin, että mutkat johtuvat siitä, kun joku tieinsinööri aikanaan osti tietä Ruotsista todella halvalla, mutta koska sitä tiemäärää ei osattu mihinkään sijoittaa, piti kaikki hankittu tie laittaa mutkalle. Insinöörejä yhtään parjaamatta, niin olisivat saaneet käyttää osan tuosta tiestä oikoreittiä varten. Kaiken ei tarvitse aina olla niin monimutkaista ja tässä tieosuudessa muutama mutka vähemmänkin olisi riittänyt mainiosti.

Niin ja missä minä siis olen? Ei hajuakaan. Jossain Luohualla, joka siis on jossain Siikajoella ja josta on jotain 70 kilometriä Ouluun. Riittävän tarkka arvio sijainnista.

Kilometrejä tuli mittariin 101. Jäämme seuraamaan sääoloja, että lähdenkö jatkamaan huomenna vai jäänkö tänne odottamaan rintaman ylimenoa.

Nivala: Upea syyspäivä

Aamiaiseni nautiskelin rauhassa ja hartaasti käytännössä omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Hotellissa ei lie kovin montaa muuta asiakasta ollutkaan. Tästä paikasta yleensäkään ei jäänyt kovin hyvä tunnelma, joten lähtö kohti seuraavaa paikkaa oli kohtalaisen helppo suorittaa. Henkilökunta oli ystävällistä ja avuliasta ja Hoppakin löytyi narikasta yhtenä kappaleena. Kaikki siis hyvin. Keli näytti mitä mainioimmalta pyöräilyä ajatellen. +8 astetta ja aurinko kurkisteli pilven takaa, joten aavistelin taas hienoa päivää. Ja sellainen siitä sitten tulikin.

Pyhäsalmella on nähtävyyskohteena vaskikelloja, joten aamusella heti suunnistin niitä kilkuttelemaan. Kuten aikaisemmin totesin, niin kaikki kellot eivät tässä kylässä soineet ihan puhtaasti, mutta joka tapauksessa päästin lapsenmielisyyden sisältäni ulos ja kävin läpi kelloista ne, joita sai soitella. Kun tein lähtöä paikasta , niin pihan keskellä oleva kellohärveli päätti päästää ilmoille kappaleen Conquest of Paradise. Ihan tolkuttoman kaunista kuunneltavaa, vaikka ne kaikki kellot ei edelleenkään soineet ihan puhtaasti. Tästä oli hyvä jatkaa kohti länttä; -tuomiokellojen kilkutellessa fanfaariaan selkäni takana.

Matka jatkui mukavissa tunnelmissa. Rallattelin taas hyväntuulisena polkiessa ja pari kertaa vilkaisin karttaa siinä samalla. Kartalla näkyi merkintänä paikka nimeltään Kukkula. Minähän tietysti odottelin todella kukkulaa, mutta eihän se mikään kunnon kukkula ollutkaan. Pulkkamäki olisi ollut paikalle vähän sopivampi nimi. Noin muutenkin huomasin lähestyväni kunnon maaseutua. Pelloilta leijaili lannan haju, sähkötolpissa mainosteltiin uskonnollisia terveisiä ja ainoa jaloillaan seisoskeleva taukokaveri osasi sanoa "Ammuu", sekä vaihtelun vuoksi välillä "Möö" tai "Muu". Eivät ne onneksi minun eväitäni halunneet syödä, mutta samaan tahtiin leuat jauhoivat molemmilla puolilla sähköpaimenta. Oikein seurallisia otuksia.

Pysähdyin Haapajärvellä syömässä. Sinne polkeminen kävi entistä mukavammalla mielellä, kun sain Vantaalta ns. "kotipuhelun". Oli hienoa kuulla, että kotosalla on asiat mallillaan ja sain taas ihan uutta potkua urakkaani.

Tie on täällä tasaista ja hyväkuntoista. Osuuksilla oli monta kohtaa, joissa tienpinnat oli vasta uusittu, joten matkanopeus nousi hyvin helposti sinne 30 km/h paremmalle puolelle. Käytin nopeuden nousulla säästetyn ajan siihen valokuvaamiseen. Syyspäivä näytti minulle kyllä ehdottomasti parhaat puolensa tänään ja rakastuin tähän hommaan entistä enemmän. Ei sadellut räntää, rakeita, vettä tai mainostauluja, mutta pilvipoutaa ja pieniä auringon pilkahduksia näkyi. Tällaisia päiviä kun olisi koko loppumatka, niin jo vain Rovaniemikin olisi naapurissa!

Nivalaa kohti lähestyttäessä alkoi taas puhelin soida. Minua todella odoteltiin täällä jo. Jätin Nivalan rajalle valokuvapuuhat sikseen ja päätin pyöräillä loput matkasta yhtenä heittona. Perillä en edes ehtinyt heittää hikistä paitaa päältäni, kun ensimmäiset sukulaiset olivat jo paikantaneet saapumiseni. Tehokasta toimintaa.

Olen täällä nyt ainakin kaksi yötä ja käyn tervehtimässä kaikki mahdolliset tutut, jotka vain suinkin ehdin.

Kilometrejä kertyi mittariin 70, olo on hyvä ja mieli iloinen.

Pyhäsalmi: Hunningolla

Luulitte, että luovutin. No en. Kovin helpolla ainakaan. Onhan se totta, että tälle reissulle on jo muutamat todennäköisyydet rikottu niin rankasti, että lotto on ehkä syytä laittaa vetämään heti seuraavalla kipsalla. Tosin minun tuurillani sieltä ei mitään tule, mutta reissua ajatellen, saan ainakin seikkailunkipuuni tällä konstilla taatusti rauhoitettua taas hetkeksi.

Aamusella Iisalmessa oli mukava tuuleton, pilvipouta ja +5 astetta, joten laitoin varusteet kasaan ja lähdin tien päälle. Valvoin käytännössä viime yön, kun ajatus lähti harhailemaan kohti kotinurkkia. Olen hyvin onnistunut irrottautumaan arjesta tällä reissulla, mutta kun erehdyin tarkastamaan päivämäärän kalenterista, niin kotopuolen jutut palasivat mieleeni kaikilla herkuilla. Eipä siis muuta kuun eteenpäin ja huomio uusiin seikkailuihin takaisin. Lähtiessä minulle iloisesti huikattiin perään rohkaiseva toivotus: "Ei sinne Rovaniemelle ole ennää ko 500 kilometriä. Pikku juttu!".

Viileä ilma on kuin luotu minulle. Heti alkumatkasta aavistin, että tästä tulisi varmasti mahtava ajopäivä. Enkä ihan täysin väärässä ollutkaan asian suhteen. Suunnistin Iisalmesta kohti länttä ja heti alkumatkasta aloin taas viihtyä fillarin päällä pelottavan hyvin. Vähän musiikkia korvanappiin ja hyvin nopsaan hoksasin rallattelevani hyväntuulisena samalla, kun maisemat vaihtui. Nyt tässä hommassa alkaa olla juuri sitä tuntumaa, kuin mitä tämän puuhan alunperin toivoin olevan.

Tie 27 oli hyvin rauhallinen ainakin Iisalmen päässä. Autoilijat ottivat minut pientareella hyvin huomioon ja tien kunto on loistava. Meinasi tauot jäädä vallan pitämättä, kun nautiskelin vain olostani. Etapille osui muutama pitkä ja harras nousu, mutta ei mitään mainittavaa kuitenkaan. Kiuruvedellä sitten hoksasin tämän hyväntuulisuuteni lumoissa edenneeni yli puolet päivän etapista huomaamattani. Pysähdyin syömään ja jatkoin samaa tieosuutta pitkin matkaa. Tämä jälkipuolisko näytti varsin samanlaisdlta, kuin Iisalmi Kiuruvesi väli, mutta selkisi hyvin nopeasti että niinhän ei olekkaan.

En vielä tässä vaiheessa huolestunut viiden kilometrin pitkistä suorista, mutta alle kympin tultuani, jouduin ensimmäiseen todelliseen läheltä piti tilanteeseen. Näin kaarteessa tulevalla suoralla puupeltavan leveän kuljetuksen. Huomioauto ajeli keskiviivan päällä ja kuljetuksessa oli joku järjettömän kokoinen kartio. Ikäänkuin heinäsiilon katto tai muu sellainen. Siinä sen rymytessä kohti, särähti korvaani pelottavan varoittava kiihdytysääni takaani. Käännyin katsomaan taakseni ja sieltähän suoraa pitkin kiihdytteli tulemaan yksi tuunattu auto ja sen rinnalla moottorpyörä vastaantulijan kaistalla. Eli siis molempiin suuntiin leveä kuljetus ja minä niiden välissä ulkokaarteen pientareella loivan kukkulan päällä. Pika-arvio: kohta rytisee ja jos jotain tulee niskaan, niin se tulee tasan siitä kohdasta, missä itse olin. Vaihteet pienille ja yhtään sen enempää ajattelematta pöläytin itseni pientareelta ojan pohjalle ja siitä ojatörmää ylös metsään. Siellä sitten tyylikäs mahalasku männikköön ja kädet korville. Ehkä sekunti tämän jälkeen kuului rankat jarrutusäänet ja pieni sievä kilahdus. Ei onnettomuutta, mutta johonkin osui. Molemmat osapuolet rymistelivät omiin suuntiinsa ja minä jäin hetkeksi haukkomaan henkeäni tien poskeen siinä, kun seurasin tuon jättimäisen töttörön ohikulkua. Nyt oli tuuri mukana.

Tämä tieosuus osoittautuikin sittemin varsinaiseksi ralliradaksi. Suoraa riitti kilometrikaupalla ja sen on huomannut myös muutama muukin. Nämä kiihdytysajot eivät totisesti jääneet minulta noteeraamatta, sillä niitä tuli tällä pätkällä vielä pari kertaa lisääkin. Ja lähes joka kerta näytettiin ottavan jostain mittaa, kun suoran avautuessa kiihdyttelijät järjestäytyivät aina kahdelle kaistalle. Ensimmäisen kerran kaipasin oikein kunnolla tolppapoliisia.

Muuten osuus oli oikein mukava ja vähäliikenteinen. Traktoreita pyöri pelloilla tekemässä papanoitaan (säilörehupaaleja) ja silloin tällöin ohi lyllersi jokunen nakkikoppikin (asuntoauto). Rekkaliikennettä ei nimeksikään.

Oikeaa polveani alkoi vihlomaan uudelleen tuon piennarsukelluksen jälkeen. Jouduin pysähtymään sen verran, että paketoin tassuni huolellisesti kestämään etapista loput. Koska en oikein ollut varma vamman laadusta, tulin hyvin varovasti ja kylän viimeiset nousut käveleskellen. Välillä polvea viiltää kuin veitsen iskusta, mutta toisaalta välillä se ei tunnu olevan moksiskaan. Liekö rehellinen rasitusvamma.

Minä päädyin siis Pyhäsalmelle tänään. Nopealla analyysillä todetakseni, täällä ei kyllä kaikki kellot soi ihan puhtaasti. Savolaiseen letkeyteen verrattuna paikka on täysi kulttuurisokki. Ensimmäiset kolme ukkoa jotka vastaan tuli, olivat kaikki jo iltapäivällä tyystin umpitunnelissa ja saivat vielä keskinäisen rähinänkin aikaiseksi, kun yrittivät valita keskuudestaan sen, joka yrittää seuraavaksi iskeä minut.

Nujakan jälkeen he vain lampsivat baariin sisään ja tässä kohdassa otin jo asiakseni tiedustella menon yleisyyttä ovimieheltä. Vastaus kuului: "Ihan normaalia. Pimenneehän se peräkammarin poika ko sinun näkönen sussu paikalle pamahtaa." Jotenkin minusta alkoi yhtäkkiä tuntua siltä, että olin joutunut hullujenhuoneelle. Mikäli ovimiehen juttuja on uskominen, niin asia lienee jopa pitää paikkaansa.

Ennestään paikan outoutta lisäsi se, että ennen kuin olin kirjoittanut itseni hotelliin (jonka totesin hyvin nopeasti ainoaksi turvalliseksi majaksi), olin nähnyt 3 katutappelua, 2 oksennukset rinnuksilla ryyppäävää ukkoa baarissa ja koko joukon paikallisia ihmisiä ihmettelemässä pyöräilykypärän käyttötarkoitusta. Tämä kylä oli siis minun osaltani hyvin nopsaan koluttu läpi. Hotellissa Hoppani sai myös kuninkaallisen kohtelun ja se asetettiin hotellin narikkaan yöksi kahden vartijan valvovien silmien alle. Ikuistin tämän narikkapyörän kameralle ja taidan teetättää kuvasta kotona taulun. Olen kuullut pyöräilijöistä, jotka nukkuvat hotellihuoneissaan fillareidensa kanssa. Täällä kävi sama mielessä itsellä.

Ovimiehet kuitenkin suorastaan vaativat saada vahtia fillariani, joten jätin sen heille. Onpahan edes jotain tekemistä karaoken soidessa tyhjälle salille.

Täällä on sellainen paikka, kuin Hunninko. Nyt tiedän todella, millaista siellä on.
Kilometrejä tuli mittariin 91. Aletaan olla reissun puolivälissä.

Iisalmi: Huoltopäivä huumoritunnelmissa

Aamu alkoi kohtuullisen koleissa merkeissä, mutta mielialani oli kummasti piristynyt eilisten rankkasateiden jäljiltä. Nyt päivänvalolla Hoppaani tarkastellessani, totesin sen keränneen myräkän jäljiltä varmaan puolet tienpinnan roskista mukaansa. Se muistutti enemmän suklaakarkkia, kuin polkupyörää, joten ei muuta kuin työkalut käteen ja töihin.

Pari tuntia siinä meni, ennen kuin löysin rapakuorrutuksen alta vahapintaa ja käytännössä jouduin purkamaan koko fillarin osiin, ennen kuin vanteista paljastui navat tarkastettavaksi. Ja sitä roskaahan sieltäkin ropisi oikein kunnolla. Arvioni vanteiden saamasta vauriosta on lienee jotakuinkin oikea. Selvää on, että syksyn investointiin menee uusi takavanne. Napavauriot ovat sitä luokkaa, että varaosat tulevat luultavasti hyvin tarpeeseen vielä tämän reissun aikana. Tuolla jos Rovaniemelle pääsen, niin käyn taasen pyörähtämässä putiikissa, jossa voimansiirron remontti viimeksi tehtiin. Hintataso Helsinkiin verrattuna on siellä vain 1/4 osa kaikesta, joten junarahdin 9 euroa on vielä halpa kuljetuskustannus lystille.

Joka tapauksessa pistin osaamiseni likoon ja käytin hyväkseni kaikki mekaanikon työvälineet, mitä täällä saatavilla on. Työtilan varustelutaso ainakin muistutti uhkaavasti lentokonekorjaamoa, mutta sen nautinnollisemmaksi se teki työskentelyn fillarin kimpussa. Joka vipstaakkelille oli taatusti sopiva työkalu tarjolla ja paineilmalla sain putsattua ikävätkin paikat helposti ja näppärästi. Mitä nyt urakan jälkeen totesin itse muistuttavani Rapa-Ripaa. Iso kiitos tilasta ja työkalujen lainasta.

Jälleen kiinnostusta herätti tämä eturenkaani laturijärjestelmä. Kun sain sen toiminnan pääperiaatteissaan selvitettyä, niin pystyin helposti havaitsemaan ne ajatusrattaiden pyörähdykset, jotka miehisessä mielessä lähtivät ideoimaan tuolle muitakin käyttötarkoituksia. Heitettiinpä ilmoille jo poliittinen kannanottokin uusiutuvasta kotimaisesta energiasta ja hallitusohjelman puutteista tällaisia viritelmiä kohtaan. Lopputulemana sitä sitten todettiin, että systeemi on nerokas: Hoppa telkkarin eteen, akka polkemaa ja valojen sammuessa on sitten parisuhteen hoidon vuoro. Niin kauan kun sähkövirtaa syntyy, niin on ainakin tieto rouvan sijainnista olemassa ja omakotitaloasujan näkökulmasta myös tuotettu osa talon sähköstä puhtaasti omavaraisesti. Kaupan päälle saadaan vielä hyvärunkoinen rouva. Kustannussäästöä en uskalla tästä toimintamallista luvata, sillä veikkaan, että tuo parisuhteen hoito voi käydä vähän rankemmin kukkarolle, kuin se sähkölasku. Tituleerattiin laturiviritelmää jopa Roope Ankan sähkönsäästösysteemiksi ja Pelle Pelottoman keksinnöksikin. Minä sain ainakin reissun parhaat naurut näiden ajatusten joukossa, eikä Kuopion ohitus harmittanut enää alkuunkaan niin paljon.

Mikäs täällä siis ollessa savolaisen vieraanvaraisuuden parissa. Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi, eikä pannukakku mansikkahillolla ainakaan pahenna nautintoa.

Tutkimme läpi tulevat etapit ja ruksimme paikallistuntemuksella yli parit kartanpiirtäjän virheet. Luonnon raivo näyttää laantuneen ja tulimme säätiedotusten valossa siihen tulokseen, että lauantai on sopiva päivä jatkaa matkaa. Mitä nyt välillä tulee pieniä kuuroluonteisia sadepilviä kohdalle, mutta aurinkokin uskalsi jo kurkistaa kerran pilven takaa. Varustevalinnoistani sain erityisesti kehuja täällä ja turvalaitteet läpäisivät myös vaativimmankin arviot.

Kävimme myös erinomaisen keskustelun yleisestä liikennekäyttäytymisestä tien päällä, sekä sellaisista asioista, joista viranomaiset tieliikenteessä mielellään kuulisivat kommentteja pyöräilijän näkemyskannalta katsottuna. Hienoa huomata, että nämä asiat eivät puhuta ainoastaan pyöräilijöiden foorumeilla. Kuitenkin jokainen meistä makkaramopoilla kulkijoista tietää mistä näissä asioissa puhutaan ja miten kuuroille korville monet pyöräiljän näkemykset yleisestä liikennekäyttäytymisestä katoavat. Epäreiluksi tilanteen saa tuntumaan se, että esimerkiksi Helsingissä pyöräilijää helposti sakotetaan jalkakäytävällä ajosta, mutta pyörätiellä saa kulkea jalankulkija miten haluaa ja autoja saa niille jättää pitkin/poikin: -ilman seurauksia siis. Siinä lienee suurin syy siihen, että useimmat meistä vain hiljaa sietävät motkotukset, jotka polkupyörällä ajo yleensäkin saa, mutta moni epäkohta jää vaille puuttumista. Tämä tilanne taas herättää ehkä tiettyä ilmoituskynnyksen korottumista tasolle, joka paremmin olan kohautuksena tunnetaan. Ainakin tunnistan itseni tästä sarjasta helposti ja myönnän, että nyt kun asiaa jouduin vähän tarkemmin pohtimaan, niin parilla tutkapaikan vihjauksella saataisiin joillain alueilla poliisin kassaan hyvät lisätulot aikaan. Sen verran räikeitäkin kiihdytysajoja olen jo ehtinyt näkemään matkallani; -poliisin tehoviikosta huolimatta (tai sen johdosta).

Tässä kohdassa tuli mieleeni, että minä ainakaan en tiedä kanavaa, jota pitkin tällaisia vihjeitä voisi anonyymisti jättää, mutta poliisillakaan ei välttämättä ole tiedossa paikkaa, josta pyöräilijöiden kiukunpurkaukset ovat luettavissa. Kas siinäpä pähkinä jollekulle ideanikkarille jommalta kummalta suunnalta katsottuna, jossa ehkä olisi kommunikoinnin päänavauksessa puuhaa. Kysymys on kuitenkin isosta asiasta, enkä yksittäisenä matkaajana asialle paljon voi. Äkkiseltään ajateltuna, jos olisi jossain netissä sellainen kartta, josta tieosuutta klikkaamalla saisi poliisille tutkapaikkavihjeen ilmoitettua, niin kynnys klikkaukseen olisi pienempi. Poliisi voisi sitten itse laskea vaikka klikkauksien määrästä tarpeen asettaa ratsauspisteitä tai lisätä valvontaa muuten vain.

Mutta se siitä yhteiskuntavaikuttamisen ajatusvirrasta. Tulipahan sanottua näin välipäivän kunniaksi. Suuttukoon näistä ajatuksista ken tahtoo.

Olen jo ennen Vantaalta lähtöäni nähnyt tästä paikasta unta. Siinä unessa reissuni katkesi tänne aamulla jo pihaan. Nyt toivotaan, ettei niin käy. Minä haluan jatkaa etenemistä, vaikka seuraava määränpää onkin vielä auki. En ole vielä täysin tyytyväinen suoritukseeni, vaikka joidenkin mielestä olenkin ylittänyt itseni.

Pieksamäki: Luontoäiti suuttui

Mikkelissä näytti aamulla siltä, että ahven ui nurkalla vastaan ja pyörä pitää tupulilla merkitä, että sen löytää. Siinä tilannetta arvioidessani tein päätin jo kertaalleen jäädä laakereilleni lepäämään. Kuinka ollakkaan, sade loppui ja otin puhelun Pieksamäelle. Leirintäalue oli täysi ja he ohjasivat minut toisaalle. Sain siis jälleen majoituksen B&B:n parista. Eli ei muuta kuin kabanossia koneeseen ja mopo maantielle.

Katsellessani karttaa, tein hyvin nopean ratkaisun: minulla ei ole pienintäkään aikomusta noudattaa ehdotettua polkua. Se kun olisi sisältänyt sen 45km hiekkateitä. Suoraan sanottuna tässä vaiheessa minua alkoi jo hymyilyttää. Epäilen vahvasti, että näiden reittien piirtelijä ei ole koskaan käynyt täällä polkupyörällä. Saati tarkastanut ehdottamiensa reittiensä kuntoa.

Suunnistin nokkani kohti tietä 72, joka osottautui monessa mielessä tähän astisista etapeista ehdottomasti parhaaksi. Tie on esimerkillisessä kunnossa ja tasaisen maan tylsyyden lisäksi tarjolla myös tällaisia kivoja monen kilometrin tapponousuja, mutta myös vastaavia laskuja. Minun olemukseni tykkäsi tästä osuudesta joka solulla ja armeijan mallin eteneminen oli sekä toimivaa, että tehokasta. Ei yhtään taistelutannerta missään. No kuten aina, jostainhan niitä vastoinkäymisiä tulee ja tänään ne tulivat taivaalta.

Sain matkalleni myrskyvaroituksen kännykkääni ja aloin vähän vilkuilemaan taivaalle. Olin käytännössä keskellä kahta ukkosrintamaa. Arvioin tilanteen ja lähdin silti jatkamaan kohti määränpäätä. Jouduin välillä pysähtelemään taivasta vilkuillessa ja kahdesti onnistuin jarruttelemaan menoa juuri sopivasti, kun kaatosade pyyhkäisi tien yli nenäni edestä. Lähempänä Pieksamäkeä taivas sitten lähti salamoimaan, murisemaan ja iski sellaisia tuulenpuuskia vastaan, että olisin varmaan lähtenyt lentoon, ellei kaverinani olisi ollut kaikkia varusteita. Hullua kyllä, mutta vaikka tiet olivat märät näiden kuurokeskusten jäljiltä, minä kastuin vasta 500 metriä ennen majapikkaani.

Emäntä laittoi minulle niin tukevan iltapalan, että sillä olisi saatu liikkeelle rekka-autokin. Siinä syödessä tuli huolestunut tiedustelupuhelu sijainnistani ja tilastani. Sen puhelun aikana tein myös ratkaisun: Tämä reissu saa katketa ainakin hetkellisesti sääolojen pakottavista syistä. Huomiseksi on luvattu 8 m/s pohjoistuuli ja runsasta sadetta. Kaiken lisäksi tämä voi jatkua pidempäänkin. Kuopion rasti on siis unohdettava, vaikka paikka miten kiinnostaisi.

Minä suunnistan huomenna junalle ja järjestän itseni Iisalmeen odottamaan, josko luontoäiti vähän hellittäisi raivoaan. Jos ei hellitä, niin rakas Hoppani saa nousta junaan uudelleen ja matkata Rovaniemelle. Olen ennen tätä reissua luvannut ja vannonut läheisilleni, etten uhmaa tällä reissulla terveyttäni, ukkosta tai myrskyjä, enkä lumisadetta. Terveyskohta listalta on käyty, nyt on sen myrskyn vuoro. Tällä menolla näen tällä reissulla vielä sen lumisateenkin.

Ja myönnän... Nyt syö naista. Minun jääräpäisyydelläni on vielä paljon sulateltavaa jo vain siinä, että se Kuopiolainen postilaatikko jäi edelleen kateisiin, mutta nyt on vain pakko kunnioittaa taas olosuhteiden luomaa pakkorakoa. Ja annettuja lupauksia.

Koska emme nyt päässeet Kuopioon niin kerron tuon kadonneen postilaatikon tarinan, kun sitä on minulta usein kyselty. Joskus 15 vuotta sitten pysähdyimme veneellä Kuopioon ja halusin lähettää äidille sieltä kortin. Lähdin satamasta torille etsimään postilaatikkoa, enkä löytänyt. Pysäytin ohikulkijan ja kysyin:
"Anteeksi, mutta missä täällä on postilaatikko, jonne voin jättää tämän kortin lähetettäväksi?"
"Suattaapi olla siinä postin vieressä." ukko vastasi.
"No missä se posti mahdollisesti on?" kysyin.
"Suattaapi olla vuan siinä luatikon vieressä."
Kiitin, kipitin takaisin laivaan ja lähetin korttini sitten Varkaudesta.

Ei löytynyt luatikko eikä posti vieläkään, vuan suattaahan ne olla sielä misä enneenkii, vaikken ettiskään. Vai?

Kilometrejä tuli mittariin tänään 81 ja kokonaismatkana tätä reissua on Hoppa-rukallani rullattu yhteensä 392,2 kilometriä. 400 paukkuu huomenna rikki ja toivotaan, että lisää saadaan mittariin parin päivän päästä.

Mikkeli: Matka jatkuu

Lopultakin Mikkelissä. Pidin eilen rehellisesti sairaspäivän Mäntyharjulla. Olo meinasi vallan pahentua aamuyön pikkutunteina ja käytännössä koko ruuansulatukseni oli totaalisesti sekaisin. Päätin siis jäädä laakereilleni lepäämään ja kävin hakemassa ammattilaisen lausunnon tilastani. Diagnoosina annettiin auringonpistos/lämpöhalvaus. Tässä valossa kielsin itseäni jatkamasta metriäkään, ennen kuin olo paranee ja paranihan se. Käytännössä eilen sain poljettua vain 5 kilometriä, kun elimistö meinasi irtisanoa sopimuksensa uudelleen. Käännyin siis tyynyn ja peiton puoleen, valokuvailin hereillä ollessani ja nukahtelin kesken rauhallisten venytysten lisää.

Iltasella alkoi sitten lopulta taas maa polttelemaan jalkojen alla, siinä missä omatunto soimasi, kun tuli tulevilta etapeilta pettyneen oloista puhelua. Onhan se kiva, että kaivataan, mutta joku roti sentään...

Lähdin sitten tänään aamulla suunnistamaan kohti Mikkeliä. Kiinnyin todella B&B Pinuksen palveluun ja ympäristöön, joten koin pienen ikävän poikasen sieltä poistuessani. Siihen paikkaan palaan vielä uudelleen.
Tien päällä sitten lähdin rauhassa kokeilemaan fysiikkaani. Muutin myös taukotaktiikkaa ja otin huomioon edelleen jossain määrin reistailevan ruuansulatuksen. Tähän asti olin pitänyt pieniä taukoja parin tunnin välein ja nyt pidän niitä tunnin välein. Ottaen huomoon myös rajun painonpudotukseni, tuplasin myös ravinnonsaantini.

Kieltämättä olo on vähän sellainen, että olen koko ajan syömässä, mutta tilanne on nyt mikä on.
Asetin tavoitteeksi päästä Mikkeliin ajoissa, jotta voin kuulostella oloani. Alkumatkan koin suunnatonta vastenmielisyyttä hommaan, sillä edeleenkään ruokahaluni ei meinannut nostaa päätään, joten jouduin käytännössä pakottamaan itseni syömään. Mikäs siinä siis kulkiessa, kuunnellessa metsistä kajahtavia laukauksien ääniä ja nauttia siitä, että ilman lämpötila on alle +20 astetta.

Ristiinan jälkeen tilanne sitten muuttui. Matkanteko alkoi maistua, vatsa huutaa ruokaa ja kroppa ottaa käskyjä vastaan toivotulla tavalla. Ylimääräisistä ruokatauoista ja rauhallisesta etenemisestä huolimatta olin Mikkelissä täsmälleen juuri siinä aikataulussa, kuin suunnittelinkin.

Tosin ennen Mikkeliä meinasin saada taas kunnon sätkyn tämän kartanpiirtäjän ajatusten kanssa, sillä jälleen se koitti opastaa minut hiekkatielle. Hauskemmaksi suunnistaminen meni erityisesti siinä vaiheessa, kun valtakunnalliselle pyöräilyreitille oli pystytetty pyöräilykielto-merkki.

Reittimerkinnöissä oli sellainen määrä puutteita, että lakkasin käyttämästä karttaa kokonaan. Listatakseni muutamia:

-Annilan golf-kentälle asti on vain pari kilometriä hiekkapäällysteistä kevyenliikenteenväylää (Siis tie 13/15). Ja siis pyöräilykielto alkaa jo tästä, ei  Annilan jälkeen.
-Annilan golf-kentältä lähtien Mikkelin keskustaan on päällystetty pyörätie (ei siis piennarkaista).
-Ne kaksi merkittyä huoltoasemaa Mikkelin eteläpuolella... Toiselle ei pyöärtieltä voi kääntyä (pyörätie on eristetty korkealla rauta-aidalla jokusen kilometriä molempiin suuntiin ja portti lukittu kunnon munalukolla) ja toista ei enää ole.
-Taukopaikat Mikkelin eteläpuolella on purettu yhtä pöytää lukuunottamatta.
-Mikkelin infopistettä ei ole, mutta Ristiinan info löytyy.

Tällaisia juttuja löytyi paljon. Jotain nämä ihmiset täällä rakentelee ja kun kyselin suuntaa ohikulkijalta, niin hänkin osasi kertoa tien vain vankilan laajennustyömaalle...

Sainpahan siis seikkailun tännekin tulosta aikaiseksi. Kohti Mikkelin keskustaa suunnistaessani seuraani liittyi myös toinen pyöräilijä. Hän tiedusteli uteliaana takana olevan matkani määrää ja rehellisen vastauksen annettuani, sain myös rehellisen hämmästyksen vastaukseksi. Herra sitten päätti lähteä minulle oppaaksi keskustaan. Mikkelin keskusta muistuttaa lähinnä perunapeltoa kaikkine tietöineen, joten opas oli tarpeen. Sitä paitsi, edellisellä kerralla täällä käydessämme taisimme olla kohtuullisen tukevassa sievässä, joten en paljonkaan paikasta muista. Mutta ei siitä sen enempää.

Kilometrejä tuli tänään mittariin 51. Lähden etsiskelemään tuolta jotain syötävää ja seurailen säätietoja. Jos ei sada, niin huomenna nokka kohti Pieksamäkeä.

Mäntyharju: Terveys ensin

Lyhyestä virsi kaunis, eli +23 astetta, aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, tasainen sivu/vastatuuli 5m/s ja puuskina 7 m/s, maajussien traktoreiden pilaamaa metsäautotietä laaksoineen ja rankkoine nousuineen (noin 15 kilometriä) ja siihen päälle vielä edellisen kahden päivän hikoilut... Kyllä, olosuhteet vs. Soili 100-0 olosuhteiden hyväksi. Minun fysiikkani sanoi sopimuksen irti.

Vaikka jalat ja istumalihakset edelleen olisivatkin voineet jatkaa, niin muu keho yksinkertaisesti kieltäytyi ottamasta mitään tsemppipsyykkauksia vastaan. Keho huutaa siis lepoa ja Mäntyharjulle päästyäni päätin sille sen suoda.

Parin puhelun jälkeen löytyi maja kilometrin päästä Mäntyharjun keskustasta ja jään tänne nyt yöksi miettimään, kannattaako jatkaa. Hälyttäviä nestehukan merkkejä on useita, eikä niistä vähäisin se tieto että olen menettänyt ennestään vähäisestä elopainostani noin 4 kiloa. Alkaa olla kohtuullisen vaarallisia lukuja vaikka kyse olisi mistä. Ravinnon saannissa/imeytymisessä on nyt joku asia todella pahasti pielessä ja se täytyy ratkoa pian. Muuten katoan jo näkyvistäkin. Voin vain todeta, että välimerelle minua on turha houkutella pyöräilemään... Kuumuus tappaa näköjään täällä meilläkin.

Nukun nyt yön yli ja pohdin tilannetta. Tekisi mieli luovuttaa ja juna-asema on hyvin houkuttelevana paikkana tästä kiven heiton päässä. Se on vain sitten eri asia, että pystynkö antamaan itselleni anteeksi sen käytön. Toinen vaihtoehto on ottaa pari tuumauspäivää ja edetä hetki vähän maltillisempia etappeja. Josko se helpottaisi tähän tämänpäiväiseen sippaukseen. Isääni lainatakseni: Reissun kannalta ajateltuna, ei kannata polkea veren maku suussa, kun ei kerta kilpailusta kyse ole. Oman terveyteni nimiin, tätä neuvoa minä nyt noudatan.

Optimismi ei nyt kukoista, mutta ehkä se sieltä viellä. Opin sentään taas jotain uutta noista "suositelluista" reiteistä; hiekkapätkät pannaan ja lujasti. Mielummin asfalttinousu vaikka talutellen, kuin hiekkan nousut ja laskut varovasti talutellen. No en kyllä ihan talutellut, minkä ansiosta pyörän jarrut, navat ja laakerit ainakin huutaa hoosiannaa vielä pitkään tästä kokemuksesta.

Ja Hannalle kiitos tämän majan löytämisestä. Hullu sattuma kyllä, mutta tämän B&B Pinuksen omistaja on itsekin retkipyöräilyä kokeillut ja ymmärsi hätäni ilman eri selittelyjä. Tankkaukseen tarvittava ylimääräinen apu tuli kaupasta suoraan eteeni ilman, että edes pyysin. Lisäksi illan päälle järjestivät minulle kunnon illallisen ja aivan loistavan juttutuokion. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt ei harmita tippaakaan paikassa vieteyn (ainakin) yhden yön hinta. Ihania ihmisiä ja kuvankaunis paikka. Vain kivenheiton päässä juna-asemasta. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikenlaisille kulkijoille.

Mutta nyt nukkumaan. Huomenna uusi päivä.

Kuortti: Muutos reittisuunnitelmiin

Lähdin Kärkölästä ajoissa, mutta kuinka ollakkaan, päivälle alkoi kertyä ajallista mittaa kaikesta huolimatta. Myönnettäköön, että reidet oli kanssani hieman eri mieltä harrastuksesta, mutta Kärkölä Hollola välillä ne alkoivat uskomaan, että olen tosissani.Ko. pätkällä jouduin tosin vähän tarkastelemaan takarenkaan kuntoa uudelleen, sillä Vantaan jäljet ei sieltä poistu. Hullua sinänsä, mutta vaikuttaa siltä, että jos tämä reissu johonkin katkeaa, niin se jokin on takanapa. Sieltä kuuluu sellainen ikävä jousen omainen kitinä, joka minua hieman huolestuttaa.

Väsymys omalta osaltaan vaivasi, mutta matka lähti mukavasti etenemään kutienkin. En lähtenyt uhmaamaan Salpausselän nousuja, vaan valitsin linjakseni tien 54. Mukava pätkä. Hollolassa kävin vähän täydentämässä ravintovarantojani ja Lahteen päästyäni kellotin nopeusmittariini sellaiset lukemat, joissa GSM-laturin varokatkaisija esti virrantulon puhelimeen. Eli klassinen 50 km/h meni rikki. Lahden urheilukeskukselta keskustaan oleva suora on kyllä aivan upea hujeltaa alas, mutta ei kyllä yhtään käynyt kateeksi niitä, jotka kipusivat sitä ylöspäin. Lahdessa päätin pysähtyä myös syömään, sillä energiatasot alkoivat olla aika hyvin nollissa. Siinä syödessä tuli Vantaalta myös uudet tsemppintoivotukset reissulle.

Nokka kohti Kuorttia. Nyt olin jo jotakuinkin varma siitä, etten Mäntyharjulle pääse. Aikaa eksymisten ja rengastarkastuksen kanssa oli kulunut ihan liikaa, joten päätin stopata Kuorttissa. Kaiken kukkuraksi minut meinasi nurjertaa tämä älyvapaa kuumuus, joka sai nestettä päivän aikana kulumaan vaivaiset 4,5 litraa. Epäilin kuumuuden kiusatessa, että kuolen tähän +25 asteen lämpötilaan ja mahtavaan hikoiluun, jota se aiheutti.

Kuorttiin pääsin kuitenkin ja siellä ystäväni pitivät normaalia mökkiviikonloppua ja päivystivät reissuani sivusilmällä.Vaikka Mäntyharju jää, niin tämä vaihtoehto kuulosti ainoalta järkevältä. Usko meinasi loppua vitostien nousujen kanssa, mutta ilokseni navigaattori pelasti mielialani täysin paljatamalla, että olinkin yhtäkkiä vain 1,8 kilometrin päässä määränpäästäni.Perillä sitten odottelikin paparazzilauma lämpimien halien kassan ja palvelutaso oli taas vähintäänkin kohdillaan. Jälleen kerran hoppani sai katetun yöpaikan ja minä pääsin savusaunan lisäksi nauttimana iltapalat ja yön lämpimissä sisätiloissa. Kiitos isännälle. Jäin kiitoksen velkaa.

Eli reitti meni uusiksi. Pieksamäelle tulisi täältä matkaa 150 km; -ja se on liikaa. Katkaisen reitin kahtia ja lähden pyrkimään tästä ensisijaisesti Mikkeliin. Reissuun tulee yksi päivä lisää, mutta se tuskin haittaa. Aikaa on ja säätiedot lupailevat taas sadetta huomiseksi. Tänäänkään sitä ei nyt sitten kuulunut, mutta huomioitava asia kuitenkin.

Kilometrejä kertyi 110 ja olo on hyvä. Palaudun näköjään yllättävän nopsaan rääkistä. Pientä jomotusta reisissä, mutta ei muuta mainittavaa fysiikassa. Lienee vaikutusta savusaunalla, josta juuri hetki sitten pomppasin ulos. Minua ihmetyttää, ettei polvet nikottele yhtään, eikä istumalihaksetkaan ole vielä irtisanoneet sopimustaan. Outoa, mutta ihan positiivista.

Kärkölä: Eka rasti takana

Mikäs tässä miettiessä. Aamulla nukuin autuaasti vähän liian pitkään ja sekös vasta riemun revitytti. Tavarat ei edelleenkään löytäneet paikkaansa, joten lopulta vain lähdin. Kämppä jäi imuroimatta, mutta se tuskin haittaa siellä liikkujia.

Tien päällä päätin sitten vanhan nelostien sijaan sotkea läpi GT:n suositteleman kaupunkireitin, eli Tikkurila, Korso, Kerava, Järvenpää, Mäntsälä. Ihan mielenkiintoinen ja monipuolinen seikkailureitti, jos tykkää tietöistä, eksymisistä, hillittömistä automääristä ja lukuisista liikennevaloista. Olen ennenkin sanonut, etten luota vieraisiin miehiin tai Vantaan kaupungin kevyen liikenteen suuntaviittoihin, ja nyt minä haluaisin jo alleviivata mielipiteeni. Tällä pätkällä renkaat joutui koville ja epäilin jo hyvin vahvasti, että kestääkö ne tarjoillut perunapellot, avonaiset rotvallit ja törppöjen kiertelyt. Siihen kun lisätään nämä päätään aukovat puudelin ulkoiluttajat, niin en totisesti ollut kovin hyvällä tuulella ennen Järvenpäätä. Ensimmäiset eksymiset siis tapahtui omassa kotikaupungissa... Ja tarkemmin mainitakseni erityisesti Korson ympäristössä. Ankkarockin jälkiä ei siis ihan täysin ole saatu vielä siivottua ja tienviitat puuttuivat Korsosta molempiin suuntiin täysin?

No mutta Järvenpään jälkeen meno muuttui täysin. Aakeeta laakeeta ja niin hiljaista, että epälin taas eksyneeni. Kellokosken kohdalla joku nuori poika tiedusteli, että mihin olen menossa ja kun vastasin: "Rovaniemelle", niin poika otti heti vähän etäsyyttä. Tajusin jälkeenpäin, että eikös Kellokoskella ole joku mielisairaala? Luultavasti poika epäili minun karanneen sieltä.

Miten tahansa, niin lopulta pääsin kaikkien ylämäkitaisteluiden jälkeen Mäntsälään. Aikataulu hieman venyi, sillä löysin pätkältä muutamia niin upeita kuvauspaikkoja, että pysähtyminen oli suorastaan velvollisuus. Mielikin alkoi sitä mukaan kirkastua hiljalleen.

Mäntsälässä pysähdyin hetkeksi tankkaamaan, ja lopulta suunnistin illan hämärtyessä kohti Kärkölää. Tuosta tieosuudesta 295, todettakoon, että siihen tuli taas sippi, kuten viimeksikin. Pätkä on kärkölään lyhyt (15 km), mutta täynnä laaksoja ja kukkuloita. Tasaista sillä tiellä ei vain yksinkertaisesti ole. Oikaisin taivalta hieman koukkaamalla Levannontien kautta, ja siellä ollessani navigaattori paljasti vielä isomman oikoreitin. Eli jos joku tänne haluaa, niin suosittelen tulemaan Hämeentien kautta. Levannontie on käytännössä hiekalla koko matkan.
Perillä odotteli lämmin sauna, keko ruokaa ja pyörällenikin olivat nämä kiltit ihmiset raivanneet oikein katetun paikan saunakamarin takaa. Kävin äsken kuutamouinnilla ja nyt laitan itseni levyksi. Huomenna pitää pohtia tulevat reitit uusiksi.

Ai niin ja päivän aikana kilometrejä kertyi 104. Kiitos siitä Vantaan kaupungille.

Tunnelmia ennen lähtöä

Kuten aina ennen lähtöä, jokin asia ei mene ihan suunnitelmien mukaan. No nyt näyttää siltä, että aika moni asia saattaa mennä myttyyn. Ihan ensinnä otin toissapäivänä todella tiukan läheltä piti tilanteen kuningas auton keulan kanssa, sillä takajarruistani hävisi pito aivan täysin. Ei ehkä niitä mukavimpia huomattavia asioita kesken etenemisen... Tiedä sitten, että mihin ihmeen bensalätäkköön oikein ajoin, mutta tuli jarruremontti juuri ennen lähtöä ja seurauksena mukaan varusteisiin tulee myös yhdet ylimääräiset jarrupalat.

Kaiken kukkuraksi tuntuu kaikki varusteet olevan nyt juuri hukassa, mikään ei mahdu mihinkään laukkuun, enkä edes muista mitä kaikkea piti pakata. Aika ei tunnu riittävän kaikkeen, mutta tämä lienee kuuluu perusnaiselliseen toimintatapaan... kämppä on kuin pommin osuman jäljiltä ja ikävä tänne jääviä läheisiä kohtaan vaivaa mieltä.

Lisäksi sääukko on ilmeisesti kerännyt koko kesän voimiaan ja uhkailee minua nyt tuulilla, vesisateilla, pakkasilla ja arvatenkin vielä lumisateilla. Antaa tulla vain. Minulla on se 21 päivää aikaa ja reitti alkaa muuttumaan osittain myös nämä asiat huomioon ottaen. Ainakin haen vaihtoehtoja tilanteisiin "entä jos". Pääsuunta pysyy samana, mutta joitain poikkeuksia mahdollisesti tulee. Päätin tehdä valintani vasta tien päällä.

Valitusvirren päälle todettakoon, että se gsm-laturi napadynamoon saatiin kuin saatiinkin pelaamaan. Nyt iskee kipinää eturenkaasta suoraan kännykkään ja niin kauan kuin eturengas pyörii vähintään 6km/h vauhdilla. Onpa tästä projektista saatu hyvät naurutkin aikaiseksi. Olen kieltämättä vähän nautiskellut tilanteista, joissa muutamat kunnon pullistelijat ovat kovasanaisesti arvostelleet etuvannettani ja vaiennet heti kun ovat nähneet, että se antaa virtaa tankoon tulevaan internet-yhteyteen... Ja toiset taas puolestaan tästä aiheesta innostuneena alkoivat heti ideaoimaan tuohon viritelmään muitakin ladattavia juttuja, kuten esimerkiki kameran akkulaturi, tai paristolaturi. Äkkiseltään ajateltuna, taidamme viihtyä näiden keksintöjen kanssa ensi talven aika hyvin.

Mitä napadynamoon tulee, niin muille sellaista harkitseville tiedoksi: ajonopeuteen vaikuttava vastus on minulla vain n. 0,5 km/h ja tämäkin näkyy vasta kun nopeudet nousee 30 km/h paremmalle puolelle. Ajaessa ei siis edes huomaa, että siellä sähkövirtaa syntyy kuin itsestään. Tai ainakin minä unohdin sen jo ensimmäisen kahden kilometrin jäljiltä... Vimpaimesta muisttutti työmatkalla vain kännykkä, joka ilmoitti akun olevan täynnä. Rengas rullaa kuin unelma, eikä käsiin tule minkäänlaista signaalia dynamon olemassaolosta. Otan nyt kuitenkin mukaani vähän työkaluja, jos tuo ydinreaktori päättää poksahtaa kesken matkan.

Mitäs muuta... hieman perhosia mahassa, fyysisesti erinomainen olo (lukuunottamatta komeaa mustelmaa oikeassa polvessa). Kirkas mieli, arkiset askareet vielä liian lähellä ajatuksissa, ja kuitenkin odottava, levoton tieto siitä, että kohta lähtee. Kuten rakastunut kaipaa rakastaan, seikkailija kaipaa seikkailujaan. Eli ei muuta kuin kamppeet kasaan, hetki unta, kabanossia koneeseen ja mopo maantielle... ei tämä reissu muuten toteudu.

Varusteet

Lähtöpäivän lähestyessä on hyvä laittaa tietysti hieman listaa siitä, että mitä matkalle tarvitaan mukaan. Ei siis pelkästään sen tähden, että muistaisin itse, mitä pitää pakata, vaan myös ehkä vinkiksi muille pyöräilijöille.

Perustarvikkeita en ehkä kuitenkaan viitsi laittaa listaksi, mutta normaalia reissuvaatetustani ehkä täsmennän kuitenkin enemmän urheiluun sopivalla varustuksella. Lähestyn aihepiiriä kuitenkin niillä vanhoilla retkeilijän opeilla, joilla on rinkkaa pakattu aikaisemminkin. Siinä lähestymistavasaa toimii minun kohdallani ainakin sanonta: "mitä kevyempi reppu, sen mukavampi kantaa". Nyt tosin päätin jo alkuun ladata kaiken pyöräni selkään, sillä repun kuskaaminen pyöräillessä ei ole koskaan ollut niitä lempihommiani. Pääsääntöisesti kaikki pakataan yhteen 40 litran satulalaukkujärjestelmään. Se riittää minikokoiselle naisihmiselle mainiosti, sillä ainakaan omat vaatteeni eivät kangaspinta-alana liikaa tilaa vie.

Kahden hengen kokoontaiteltavan yksiön (teltan) lisäksi pakkaan mukaani ilmalla itsestään täyttyvän makuualustan ja tyynyn. Menee pieneen tilaan, eikä paina paljon. Lisäksi otan untuvapussin -5 asteen sietokykyisenä. Muitakin olisi, mutta tilavuus ennen kaikkea ratkaisi tämän kohdan. Luotan myös siihen, ettei tulipalopakkaset yllätä vielä tähän aikaan vuodesta.

Sadevarusteet. Eli kokopuku ja sadetossut. Näistä jälkimmäinen korvaa kumisaappaat. Muutoin laukut on jo valmiiksi kyllästetty sateen kestäväksi, ja jalkaan lähtee yleisesti pidettäväksi core-tex kengät. Pakkaan kuitenkin varulta vaatteet satulalaukkuihin ilmasta tyhjäksi rullattaviin muovipusseihin.

Retkeilijän ensiapupakkaus. Mukaan lähtee siis tarpeita haavoille, palovammoille, särkyyn ja venähdyksille. Tuossa käyttämässäni pakkauksessa on myös mukana "avaruuspeitto" sekä lisättynä herkkuna kyypakkaus, rakkolaastarit ja kylmägeeli. Nafti pienikokoinen paketti, jolla pitäisi selvitä tarvittaessa siihen asti, että saa hälytettyä apua.

Fillarin välihuoltoa ajatellen lähtee mukaan, rengasavaimet, sivellin, ketjuöljy, leatherman ja kuusiokoloavaimet. Yksi varakumi ja varaventtiileitä 3. Käsipumppu. Rengaspaineet voin sitten tarvittaessa tarkastaa huoltoasemalla. Napa-avaimia ja napalukkoihin sopivaa kuusiokoloavainta harkitsen vielä vakavasti. Varsinkin viimeisin tulee kyseeseen siinä tapauksessa, että saan tuon läskiä polttavan ydinreaktorini toimimaan (napadynamo eturenkaassa). Tämä erityisesti on viime päivinä aiheuttanut paljon päänvaivaa, sillä en ole sitä virittelemässä valaistuksen virtalähteeksi, vaan siihen on rakenteilla GSM-laturi. Nyt en vain tosiaan tiedä, että kumpi vastustaa enemmän: itse laturi, vai dynamo. Tämä pitää kuitenkin selvittää ja jos saan sen pelaamaan, niin mikäs siinä kännykkää lataillessa samalla, kun matka etenee. Vaikka en saisikaan voimalaitostani toimimaan, niin mukaan lähtee joka tapauksessa sormiparistosta GSM-puhelimeen virtaa purkava pikkuruinen laturi. Aurinkokenno on harkinnassa. Normaali laturi mukaan myös.

Sitten näitä turvalisuusjuttuja joista monet minulta kyselevät eli: mukaan tulee led-valot eteen ja taakse, ylle heitettäväksi heijastinliivit. Kypärä ja kiveniskut kestävät ajolasit ovat minun varustuksissani niin automaatio, ettei niitä edes lasketa varusteeksi.  Handsfree-laitteen pakollisuus on edelleen vähän epäselvä juttu, mutta mukaan sen otan kuitenkin.

Ruokapuolen pakkaan kuivatavarana. Voin matkan varrelta ostella kuitenkin paljon sellaista nopeasti pilaantuvaa, minkä voin popsia aikani kuluksi vaikka kaupasta ulos astuessani. 

Kartat (GT6 puuttuu edelleen, eli pitää kohta keksiä jotain), GPS paikannin, ja navigaattori halpakännykän muodossa. Tulin siihen tulokseen, ettei ole mitään järkeä laittaa järeitä laitteita kehiin, kun voin yhdellä alle 100 euroa maksavalla vempaimella, paikantaa sijaintini, tarkastaa säätiedot ja lähettää tähän blogiin päivitystietoa tien päältä. Käytön runsaus riippuu taas paljon tuosta etuvanteesta, mutta katsellaan sitä nyt vielä vähän...

Mitähän muuta erikoista... kameralle alumiinijalusta. Painaa alle puoli kiloa, mutta helpottaa kummasti tarvittaessa itsensä filmaamista ja yökuvausta.

Hygieniatarvikkeet lähtee lentopussin kokoiseen pakettiin. Riittää hyvin.

Niin ja pesualtaan tulppa pitää kuulemma ottaa mukaan.

Hullua kyllä: mutta jo näillä varusteilla pakattuna sain laukuilleni painoa vain vajaat 15 kiloa, eli joko jotain puuttuu tai sitten minä olen todella harjaantunut tässä lajissa. Jos tässä pysytään, niin painorasite takarenkaalle tai sen rengaskuviolle ei ole liikaa. Sen kun pitäisi alkaa kiukuttelemaan vasta 80 kilon jälkeen. Rinkulaksi lähtee alle pistosuojattu katumaastopyörän rengas. Kokemuksesta tiedän, että tämä ulkokumi rullaa mainiosti maantiellä, mutta antaa kuvionsa ansiosta tarvittavaa pitoa hiekallakin.Vesiolosuhteissa ei ainakaan minun elopainoni alla ole vielä tähän päivään mennessä saatu yhtään vesiliirtoa aikaiseksi, vaikka välillä ajaessa snorkkeleita olenkin kaivannut.

Mutta näillä eväillä koekokoamaan telttaa takapihalle ja virtapiikin kimppuun. En vain suostu uskomaan, että tällaisena aikana, jolloin auringosta, tuulesta ja maan altakin poimitaan energiaa ulos, sitä ei muka saada ohjattua yhdestä dynamosta mihinkään muualle kuin lamppuun (luitte oikein sähköalan spesialistit: minä haastoin teidät juuri omassa lajissanne). Vaihtovirran muunto tasavirraksi ei luulisi olevan niin ylivoimainen temppu... vaan riittääkö aika virittelyyn. Lähtöpäivä häämöttää jo... ja jos ei dynamo iske kipinää kännykän ja vanteen välille, niin vanne palaa sinne mistä sen ostinkin ja seuraavaksi testataan miehen sanan ja teon välinen yhteys. Myyjä nimittäin lupasi juosta seuranani Rovaniemelle, mikäli tämä projekti jää vanteesta kiinni. Pitäisiköhän miestä kehoittaa hiljalleen kaivamaan ne lenkkarit esiin?

Harjoittelu

Kylmiltäänhän tämä ei onnistu. Se on selvä.

Keväthuollon jälkeen sitten rupesin miettimään sitä, että miten saan itseni muutettua tuon fillarin päälle asumaan. Asia numero 1) jätä bussikortti ostamatta. Työpaikalle on matkaa n. 10 km/suunta, joten päivässä tulee heti tuplat kun vain töihin hankkiutuu. Ja koska bussikorttia ei ole, niin tietysti muuallekin pitää päästä eli tämähän ei loppujen lopuksi ollutkaan niin kovin paha rasti.

Minun peruskuntoni on entuudestaan jo muutenkin kohtuullisen hyvä, joten lenkkitossujen vaihto polkupyörään ei loppujen lopuksi rasittanut fyysistä kestävyyttäni sen kummemmin. Ainoastaan istumalihakset ilmoittivat heti alkuunsa vastalauseensa liikuntamuodon muutoksesta. Sellaisille vastalauseille lähdin hakemaan turruttamista lisäkilometrien muodossa.

Työmatkapyöräilyn olin aloittanut jo huhtikuussa, mutta toukokuun puolella minulle tuli vajaan kuukauden mitatinen tauko kaiken liikunnan osalta. Kesäkuussa tartuin taas asiaan uudella innolla. Tasaisen varmasti nostatin kilometrejä viikko viikolta, mutta asetin katon 250 viikkokilometrin kohdalle.

Avuksi otin harjoitteluun myös sykemittarin. Kun ei polta itseään loppuun lenkin aikana, jaksaa minun kokemukseni mukaan kummasti tahkota tuntikaupalla. Lähdin hakemaan harjoittelussani keskimääräiseksi syketasoksi 130, joka jo sellaisenaan on optimi kestävyyttä ajatellen. No voin kokemuksesta kertoa, että ei irronnut ihan helpolla, mutta kun tottui vauhtiin jolla tuo taso löytyi, niin pyöräilystä tuli yhtäkkiä mitä mainioin tapa viettää aikaa. Kilometrejä alkoi kertyä hiljalleen ja kesäkuun saldona sainkin sotkettua tien päällä komiat 809 kilometriä.

Kesäkuun aikana kävin myös tarkastamassa reissuni ensimmäisen etapin asfalttipinnat. Kävin Kärkölässä viikonloppureissun (meno-paluu 170 km), sillä seurauksella, että kuuntelin seuraavat pari päivää todella kannustavia kommentteja omasta itsestäni (hullu, sekopää, idiotti jne.). Reissu sinänsä oli jo kova haaste fysiikalle, sillä mennessä tuuli puhalteli sivusta vaivaiset 11m/s ja takaisin tullessa 8m/s vastaan. Mutta selvisin. Tässä vaiheessa myös vaikenin ajamistani kilometreistä, sillä hulluksi ja kaistapääksi haukkuminen alkoi jo hiljalleen tympäistä. Vaikutti myös hyvin vahvasti siltä, ettei eräät nimeltämainitsemattomat ihmiset minun lähelläni suostuneet millään uskomaan sitä pientä yksityiskohtaa, että minä olen päättänyt tehdä tämän reissun...Onneksi kuitenkin löytyy niitäkin, jotka ymmärtävät urheilemisesta enemmänkin ja olivat saman tien hengessä mukana tässä projektissa.

Heinäkuun lopussa kokonaismääränä kilometrejä olikin kertynyt jo pari tuhatta. Huolimatta siitä, että luontoäiti halusi kiusata minua ihan älyttömillä helteillä, niin harjoittelu ei vain loppunut. Sykemittaria käytin vain tarkastaakseni leposykkeet aamuisin. Lukemat pysyttelivät hienosti alle 60, joten ei mitään hätää. Keskiarvotietona leposykkeeni oli heinäkuussa 53, joten lakkasin elokuussa seuraamasta tätä asiaa.

Sykemittari sinänsä osoittautui varsin aarteen arvoiseksi laitteeksi muutenkin. Sen lisäksi, että se kertoi minulle peruskuntoni tilasta paljon informaatiota, se antoi myös tiedoksi pitkien lenkkien aikana kulutettujen kaloreiden määrän. No siinä vaiheessa kun kaloreita matkalla paloi n 2000/80 km, niin syömistäkin on syytä ehkä HIEMAN pohtia. Jos ottaa huomioon sen tiedon, että normaali ihminen kuluttaa päivän aikana muuten vain 2000 kaloria ja minä etapilla siihen lisäksi 4000, niin porkkanasalaatilla ei taida reissusta selvitä....

Ruokavalio tarkastukseen siis, peruskouluoppien ruoka-aine ympyrä eteen ja (kaikkien laihduttajien varomat) ainekset kehiin: -suola, rasva, ja vaaleat jauhot annoksiin mukaan. Lisäravinteiksi jatkeena magnesium, sinkki, b-vitamiinit ja kalanmaksaöljy. Ongelmaksi tuli tietysti se tosiasia, ettei 5000 kaloria kukaan jaksa syödä. Korvasin siis paljon energiaa nestemäisenä nautintona. Tässä erityisesti ns. kahden juomapullon järjestelmä auttoi kummasti. Toiseen pulloon siis vettä ja toiseen urheilujuoma ja nämä nautitaan lenkillä vuoron perään. Urheilujuomat sinänsä eivät ainakaan hampaille hyvää tee, mutta tässä tapauksessa ne sekä auttavat ehkäisemään nestehukkaa, että ylläpitämään energiatasapainoa kummasti. Maitorahkasta en ole oikein koskaan välittänyt, mutta nyt päätin senkin lisätä välipalavarastoon. Laitoin tehosekoittimeen jäisiä marjoja, pari desiä maitoa ja puoli purkkia maitorahkaa. Kylmää, herkullista ja nestemäistä. Ja mitä herkutteluun tulee, niin laitoin täyskiellon karkkilakoille sun muille sen sellaisille. Possumunkit eivät minun kohdallani kaupan hyllyyn jää!

Lepo on ehdoton. Vaikka miten mainostaisin paljon ajettuja kilometrejäni, niin älkää hyvät ihmiset lähtekö tekemään samaa perässä yli rajojenne, kylmiltään, kokemattomina ja laiminlyömällä lepoa!! Kunto nousee levon aikana ja mikäli keho ilmoittaa levon tarpeesta, on keholle se lepo annettava! Uholla ei saa aikaan muuta kuin urheiluvammoja. Tästä asiasta minä olen pitänyt hyvin itsekkäästi kiinni ja mikäli minua on iltasella tai viikonloppuisin nukuttanut, minä olen nukkunut ja viis veisannut ihmisistä, jotka ovat koittaneet houkutella minua ravintolareissuille rättiväsyneenä.

Jotakuinkin tällä reseptillä tehtiin pohjakunto tulevalle seikkailulle.

Reitin valinta.

Reitin valinnan osalta pitää nyt ihan ensimmäisenä valita, että kumpaa kautta lähden kohti pohjoista. Länsi vai itäpuoli? No koska se Kuopiolainen postilaatikko on vieläkin hukassa, niin viitostie kuulostaa minun vaihtoehdoltani. Kun majapaikkoja rupesin asian osalta miettimään, niin vitostie kuulosti sitäkin mielekkäämmältä. Huolimatta kaikista kehoituksista lähteä pyöräilemään pohjoisesta etelään, en aio niin toimia. Syitä asiaan on lähinnä yksi: kesämökki ja savusauna odottavat Ounasjoen rannalla ja minä ainakin haluan kruunata nautintoni ryntäämällä umpinokisesta saunasta laiturin kautta valjastamattoman joen virtaavaan veteen. Piste. Ja loppuun käsitelty.

Kartat siis käteen. Sain muutamia hyviä vinkkejä siitä, että mistä noita reittejä voisi vähän tutkailla ja tarkastella tarkemminkin. Sen lisäksi, että Eniron ja Googlen karttapalvelut antoivat minulle edes vähän hajua sunnasta ja matkamääristä, niin sain linkin myös ulkomaisille karttasivustoille. Niistä erityisesti mainittakoon Gmaps Pedometer (http://www.gmap-pedometer.com/), joka osasi listata reitin sekä juoksijalle, että pyöräilijälle. Pieniä käyttäjästä riippuvia teknisiä ongelmia lukuunottamatta, niin tämä palvelu oli oiva apu reitin suunnittelussa. Kiitos tästä vihjeestä Arille.

Valitettavasti selaimessa roikkuvia reittejä en saa matkalleni mukaan, joten on turvaudutaan tavalliseen karttaan. Kun reitti lähti hahmottumaan niin seuraavaksi piti selvittää valtakunnalliset pyöräilyreitit, sekä mahdolliset tietyöt. Kipin kapin akateemisen kirjakauppaan ja ostoksille. Löysin pyöräilyn GT kartaston, josta valitsin ostettavakseni vain omalle reitilleni osuvat kartat nro 1,3,5, ja 6. No paljon ei puutu, niin on koko Suomi käsillä, mutta ehdin varmaan niitä pohtia vähän myöhemminkin. Ongelmaksi näissä muodostui se, että vielä kaksi viikkoa ennen lähtöä, oli GT6:n painos loppu, eikä uutta muka tulossakaan koko valtakauntaan. Terveisiä kartan painajalle: kannattaisiko painaa niitä karttoja, jotka käyvät kaupaksi, eikä vain pelkästään niitä, joita on hyllyt pullollaan? Oli miten tahansa, en aio perääntyä suunnitelmissani ja vaikka tarve olisi, niin tuon Oulu-Rovaniemi välin poljen vaikka paikallistuntemuksen voimin. Tiedä sitten, että onko tuo viimeisen karttapalasen sitkeä puuttuminen joku enne...

Kun reitti alkoi hahamottua, tulin toisen ongelman eteen: minulla ei ole hajuakaan matkan varrelle osuvien kaupunkien kartoista. Ja taas matkalle osuu paljon vieraita paikkoja, joissa pitäisi pystyä myös suunnistamaan. Voin vain kuvitella, miten ihmeissäni olen jossain Kuopion tai Oulun keskustassa, kun pitäisi sokkona löytää sekä majapaikka, että reitti ulos kaupungista. Muista kyläpahasista puhumattakaan. Mieleeni tuli navigaattorin käyttö tässä vaiheessa, mutta siinä tuli heti vastaan sähkövirran saantiongelma...

Lopulta reittini muotoutui muotoon (sulkeissa etapin arvioidut pyöristetyt kilometrit edellisestä majapaikasta lukien):

Vantaa
Kärkölä (85 km)
Mäntyharju (130 km)
Pieksamäki (120 km)
Kuopio (100 km)
Iisalmi (85 km)
Nivala (130 km)
Vihanti (80 km)
Oulu (70 km)
Kemi (110 km)
Rovaniemi (120 km)

Tästä jos selviän, niin saatanpa ottaa siellä savusaunan kuistilla yhden olusen...

Taustaa

Kesäloma edessä, eikä mitään suunnitelmia. Pitää siis keksiä jotain puuhaa kolmeksi viikoksi. Ei perhettä, ei yhteisesti sovittuja lomia kenenkään kanssa, ei elämää, joten luontainen suunta on jotakuinkin omilla poluilla ja vaikka mökillä. Mökki vain on Rovaniemellä ja minä Vantaalla. Lähtis vaikka ajan kuluksi pyöräilemään... hmm.

Siitä se ajatus sitten lähti.

Lomapäiviä on 21 ja pikavilkaisu kartan läpi sanoo, että matkaa Vantaalta Rovaniemelle on 1039 km. Minulla on toimiva polkupyörä, mutta ei hajuakaan retkipyöräilyn saloista. Ensin laitoin tämän ajatuksen FB:n seinälleni ja sain vastaukseksi "heitä kehiin joku ryhmä: "jos 10 liittyy, poljen pyörällä vantaalta rovaniemelle". No kymmenen ilmoittautui saman tekstin perään heti kättelyssä, joten jätin ryhmän perustamatta. Toisenakin FB:n ryhmät tuntuvat nykyisin saavan vähän turhan ankarasti julkisuutta, vaikka tempaukset olisivat miten mahdottomia, joten jätin väliin kokonaan. Ongelma tiedon puutteesta ei silti väistynyt.

Lyhyesti järkeiltynä jos jaksaa tahkota päivässä n.100km pyörällä, tämä ei välttämättä olekkaan enää niin mahdoton ajatus. Ja kun ottaa huomioon kokemuksen, jonka tästäkin projektista saa, niin yhtäkkiä ajatus ei enää tuntunutkaan niin kovin toteuttamiskelvottomalta. Elämässäni olen kuitenkin kantanut selässäni rinkkaa useammankin kerran, kun olen vaellellut tunturipurojen raikkaudessa ja matkaa on tolppakoneella kertynyt satoja kilometrejä. Miksipä ei pyörälläkin, varsinkin kun ottaa huomioon, että niitä varusteita ei selässä tarvitse kantaa.

Netistä löytyi muutamia hyviä asialistoja joista yhtä lähdin noudattamaan tämän suunnitelman toteuttamisessa. Sana kiertämään, vanhat retkeilijän opit käyttöön ja asiat paperille. Mitä tarvitsen mukaani, mitä osaan, millainen reitti, miten monta päivää tien päällä, ja mihin majoitun? Tekemisen puutetta tuskin tulee...

Niin ja tietysti reissulle tavoite! Tälle yritykselle asetin 3 tavoitetta:
1) päästä perille 21 vuorokauden aikana
2) valokuvata jokaista reissulla poljettua kilometriä kohti yksi valokuva
3) löytää Kuopiosta se postilaatikko, joka suattaapi olla siinä postin vieressä... (palataan tähän Kuopiossa)

Tästä on hyvä lähteä liikkeelle.