Tunnelmia urakan jälkeen

Nyt on blogissa valokuvat paikallaan ja vähän katseltavaa kamerani sisällöstä. Kuvia kertyi reissulta ennen Rovaniemeä 637 kappaletta ja vielä on tämä napapiirin ympärys filmaamatta. Lehtipuut alkavat täällä rusehtaa sopivasti ja sää on tuuletonta, pilvistä ja lämpötilaltaan + 17 astetta. Ruska tekee uhkaavasti nopeaa tuloaan, joten olen täällä kreivin aikaan. Luontoäiti on saanut ohjelmistohuoltonsa tehtyä.

Maa polttaa jalkojen alla. Tallissa odottelee auto käyttäjäänsä, mutta jätän sen kyllä mieluusti siihen seisomaan. Aikanaan Ukin autotallissa luki mietelause: "Säästä bensaa, jätä auto talliin.". Vaikka tekstiä ei enää näy, niin tottelen mielelläni. Olen nyt päivän verran ollut polkematta metriäkään ja antanut tassujeni levätä. Polvessa tuntuu edelleen jomotusta, mutta ei mitenkään mainittavaa sellaista.

Hölmö (ravintolalaiva) seilailee edestakaisin jokikolmiossa ja matkustajalentokoneita tupsahtelee taivaalta tasaisin väliajoin lentokentälle. Hornetit bongasin taivaalta myös. Turisteja ei juurikaan nyt näy, mutta ehkäpä nekin tänne taas osaavat tulla jossain vaiheessa.

Nukkumista ja laiskottelua haittaa vatsani. Meillä on pientä erimielisyyttä syömisen määrästä. Se murisee aamu kahdeksasta lähtien tasaisin väliajoin. Yritin kertoa sille, että 5000 kalorin ruokavalio on nyt loppu, mutta vastaukseksi ehdotukseeni sain entistä äänekkäämmän murinan.

Muitakin haasteita kehon kanssa on tullut vastaan. Esimerkiksi farkkuihin ahtautuminen ei sujunut ilman sujuvaa kiroilua. Vielä mahtuu tassut lahkeisiin, mutta farkut kieltämättä istuvat päälle aika napakasti. Kommenttia ulkokuorestani kuuluu sieltä täältä, mutta se ei ole kyllä muuallakaan harvinaista. Näiden vesseleiden kommenteissa paistaa vain tietty arvostus, josta ison kirkon (Helsinki) nurkilla ei tarvitse edes haaveilla kuulevansa. Muutenkin vaikuttaa siltä, että nämä ihmiset olivat ehdottoman varmoja siitä, että pääsen polkemalla perille.

Pienen levon jälkeen täytyy todeta, että olen onnistunut viettämään ikimuistoisimman kesälomani ikinä. Tämä keksintö oli ehkä paras ideani vähään aikaan. Ei siis jäänyt viimeiseksi retkeksi. Pitää olla aika painavat perusteet, että suostun luopumaan seuraavasta retkestä. Sellaisia syitä voisi ehkä olla perheenlisäys tai kokovartalovammautuminen. Näistä ensimmäistä en sitäpaitsi näe ongelmana. Tenavat perässä vedettävään kärryyn ja vähän reippaamin makkaraa mukaan. Asia ei vain ole minun kohdallani tämän päivän juttuja. Tai edes tämän vuodenkaan. Saati ajankohtainen koskaan tällä luonteella, mutta kuitenkin. Ymmärsitte pointin.

Vaurioiden laskenta jatkuu täällä rauhalliseen tahtiin. Lista on kohtuullinen, mutta ei sellainen, että kaatopaikalle tarvitsisi suunnistaa. Kustannuksia en aio edes laskea. Joku laittaa rahansa autoihin, viinaan tai vieraisiin kumppaneihin, minä laitan rahani fillariin. Nyt kun olen täällä tonttulandiassa, niin käyn silti keskustelemassa Joulupukin kanssa uudesta makkaramoposta. Uskon vahvasti, että Joulupukki on pohjimmiltaan liikemies ja ymmärtää syksyn tuoman alennusmyynnin hyödyn näissä asioissa. Jos olen Joulupukin mielestä ollut riittävän kiltti (*krhm*), niin ensi vuonna suunnistan taipaleelle sitten uuden kaluston kera.

Rakkaasta Hopastani voisin väsätä joko itselleni talvifillarin tai sitten äidille sopivan kulkupelin. Näistä varmaan jälkimmäinen on eniten iloa tuottava vaihtoehto. Äiti on ennenkin lainannut Hoppaani ja joka kerta hän on sitä jäänyt kaipailemaan. Tuolla rungolla rullataan hänen käytössään vielä vuosikausia, mutta minun vaatimustasoni nykyisillä vuotuisilla kilometrimäärillä alkaa käydä sen kestävyydelle. Olenhan tuolla rakkaalla vimpaimella sotkenut 16 vuoden aikana yhteensä reilut 68.000 kilometriä, joten ehkä sen aika alkaa olla minun käytössäni kohta ohi. Ja niihin kilometreihin mahtuu valtava määrä korvaamattoman hienoja kokemuksia. Ei varmaan Isä tai Äiti kumpikaan aikanaan arvanneet, että miten kohtalokkaan rippilahjan menivät tyttärelleen ostamaan. Kiitos siitä, etteivät ostaneet sitä halvinta mallia silloisilta markkinoilta. On tullut katetta joka kolikolle ja mitä pidemmälle sillä mennään, sen halvemmaksi investointi käy.

Tunnen kyllä karmean piston sydämessäni, kun ajattelen Hopasta luopumista. Jos jossain asiassa minusta irroitetaan edes ripaus mustasukkaisuutta ja omistushalua, niin se kyllä kohdistuu täysin tuohon polkupyörään. Olen silti jo viime vuonna alkanut haaveilla uudesta rungosta.

Mitä tekisin tästä reissusta toisin? Käytännössä pätkisin ehkä sellaisia taipaleita, joista löysin jotain mielenkiintoista katseltavaa. Olen nyt jo nähnyt kaikenlaisia muinaishautoja ja hiidenkirnuja, ja niitä tutkisin mielelläni vähän lisää. Sellaisiin paikkoihin laittaisin surutta päivän mittaisen pysäyksen pystyyn. Jos lähtisin hiekkapätkille (joihin en siis helposti lähde), niin pätkisin reittejä vielä rankemmin. Vastapainona Pyhäsalmen/Pyhäjärven kohdalla heittäisin isompaa pykälää silmään ja viilettäisin paikasta ohi laput silmillä ja tulpat korvilla.

Varusteet oli oikein valittu, sillä mitään nippeliä en jäänyt reissullani kaipaamaan. Kaikkea mukana ollutta tarvittiin, mutta mitään ei jäänyt puuttumaan. Paranneltavaa tietysti löytyy, mutta niinhän tällaisen harrastuksen parissa aina. Pakkaskeleillä esimerkiksi pakkaan ensi kerralla reppuuni pyöreitä ruisleipiä. Ne palvelevat jäisinä luultavasti paremmin vaikka fillarin apurattaina. Nelisnurkkaiset ruispalat olisivat soveltuneet ehkä parhaiten savikiekkoammuntaan tai muuhun väkivaltaiseen urheilutoimintaan. Nyt jos tarkemmin ajattelen, niin paras apuratas olisi ehkä umpijäinen perunarieska. Pysyy luultavasti reikäleipää paremmin vauhdissa mukana.

Paljon kauhistelua herättänyt yksinäinen reissamiseni ei hirvitä minua vieläkään. Minua ei ole tämän reissun aikana hakattu, raiskattu tai tapettu, eikä Pyhäsalmea lukuunottamatta missään sellaisella edes uhattu. En kelvannut karhullekkaan välipalaksi, enkä tuota metsän kuningasta edes tavannut. Ennen reissua tuli lupauksia retkelle osallistumisille, mutta mutta... Taitaa olla viisasta, jos vaikenen tämän asian kohdalla ja totean, että kannatti lähteä nimenomaan yksin. Olen matkallani miettinyt, että olisinko koskaan edes saanut näin monipuolista kokemusta, mikäli mukaani olisi joku herra liittynyt? En voi tietää, mutta uteliaisuudesta joku voisi huoltaa fillarinsa ensi kesäksi kuntoon ja liittyä seurakseni vaikka sitten lyhemmälle retkelle. Asiahan nimittäin selviää vain yhdellä tavalla. Minä olen ehkä rauhallinen etenijä, mutten haekkaan tällaisesta retkeilystä sen kummempaa supersuoritusta. Enkä oikein osaa edes tähän retkeen sen kummempana superhessun temppuna suhtautuakkaan. Minä vain toteutin yhden unelmistani.

Laskin myös kilometrit koko reissulta yhteen. Pienestä fuskauksesta huolimatta mittari antoi niinkin rajun kokonaislukeman matkalle, kuin 1015 kilometriä. Ei huono. Olen siis onnistunut hyvin tehokkaasti rullailemaan kaikenlaiset kyläpahasetkin läpi.Luku sisältää myös suunnistuslisät (n. 10 km/kaupunki), kuvauspaikkakilometrit ja tutustumisrullailut eri nähtävyyksistä.

Mutta mitäs seuraavaksi? Kaverit esitti jo vaihtoehdon, että hiihtäisin täältä takaisin, mutta se reissu taitaisi tyssätä lumen puutteeseen. Mieli kuitenkin haluaa jo taas urheilemaan, joten lopetan jaarittelun ja lähden tarkastamaan maisemat täällä päässä. Tällä menolla tulen viihtymään vielä pitkälle syksyyn tien päällä, vaikka lenkit rajoittuvatkin suppeammalle alueelle. Mökkipuuhaakin riittää. Viinimarjat odottavat pensaissa ja ne pitää pelastaa sieltä joutuin pois ennen lumen tuloa. Moottorivene näyttää myös kutsuvan vuoden viimeisille päristelyille ja savusaunakin tarvii lisää klapia lämmetäkseen.

Tässä on hyvin aikaa pistää Makkaramopo II ideointiin. Mikään ei ainakaan (vielä) estä sen toteuttamista. Oikein nautinnollista syksyn jatkoa kaikille.